Kuinka sinä haluat tulla haudatuksi tai muistetuksi luonnonhenkisenä, shamanistisena tai kansanuskoisena ihmisenä? – Keskustelua vanhoista vainajien muistotavoista ja nykytilanteesta

Ystäväni kysyi minulta vastikään, että kuinka hän voisi opastaa läheisiään, että he tietäisivät, kuinka toimia, kun hän kuolee? Kun tapahtuu olomuodonmuutos tästä fyysisestä ihmiselämästä tuonpuoleiseen.

Elämän ainutlaatuisuus onkin siinä, että kukaan meistä ei tiedä, kuinka pitkän elämän saamme elää, vaikka pyrimme pitkäikäiseen ja onnelliseen elämään. Joten koskaan emme ole liian nuoria tai vanhoja pohtimaan sitä, että kuinka haluamme tulla muistetuksi ja haudatuksi? Kysymykset, jotka koskettavat luonnonhenkistä / kansanuskoista / shamanistista ihmistä, ovat:

1. Minne meidät haudataan?

2. Millainen muistotilaisuus meille järjestetään?

Kuinka vainajia kunnioitettiin ennen?

Uskontotieteilijä Risto Pulkkinen on kirjoittanut kirjassaan Suomalainen kansanusko (2014, Gaudeamus), kuinka perheenjäsenistä tuli vainajina suvun suojeluhenkiä. Jälkipolvien tehtäväksi nähtiin vainajien työn ja toiminnan jatkaminen, sekä heidän toivomustensa täyttäminen. Tähän yhteyteen liittyi pyhyyttä ja velvollisuudentuntoa. Se saa pohtimaan, millaista pyhyyden, velvollisuudentunteen ja yhteyden kokemusta meillä on vainajiimme tänä päivänä? Mikäli sitä yhteyttä ei ole, mistä se johtuu?

Meiltä puuttuu kirjoitettuja lähteitä siitä, kuinka vainajia haudattiin ennen kirjakieltä. Agricola on kuitenkin kirjottanut vuonna 1551, kuinka haudoille vietiin ruokaa ja kuinka hautajaisissa ”valitettiin, parkuttiin ja itkettiin” (vrt. äänellä itkemisen kulttuuri). Hän kirjoittaa vuonna 1551 myös, kuinka menninkäisille annettiin uhreja, ja kuinka pihapiireissä olleilla kuppikivillä tehtiin jokaista vainajaa muistaen uusi syvennys. Liekö Agricolan teksti ollut ensimmäinen kirjallinen muistio vanhoista hautaustavoista?

Lisäksi tiedetään traditio uhripuista eli pitämyspuista, jossa myös vainajia muisteltiin hyvällä ja kunnioitettiin pihapiirissä. Tämän lisäksi olivat karsikkopuut, joka oli itäsuomalainen tapa. Karsikko puu karsittiin alaoksistaan ja siihen kaiverrettiin syntymä- ja kuolinpäivämäärät sekä nimi tai nimikirjaimet. Tai siihen kiinnitettiin puulaatta, missä tiedot olivat. (Pulkkinen 2014, 173). Tässä blogi-julkaisussa on kuva yhdestä vielä säilyneestä pitämyspuusta Nurmeksen ja Valtimon rajamailla. Vanhan uskomuksen mukaan karsikko oli välttämätön, etteivät vainajat lähtisi vaeltelemaan. Suomen laajin säilynyt karsikkometsä on Pyhänkankaan karsikko Äänekoskella, sillä se rauhoitettiin jo 1904 (Kesäläinen ja Kejonen 2017, 275).  Vanhin säilynyt vuosiluku kyseisessä karsikkometsässä on 1833 ja uusin 1897.

Kuva: Murtovaarassa, 2022. kuvaaja: Helena Karhu

Kuppikiviä on paikoin jäljellä ympäri Suomea, niin lännessä kuin idässä. Haluaisin kovin käydä tänä kesänä Mutalahden Ristikivellä eli Suppokivellä Ilomantsissa. Kivessä on kuulemma kuppeja, ja siihen liittyy paljon tarustoa uhraamisesta.

Läntisessä Suomessa hiisi-sanalla tarkoitettiin myös kalmistoa. Ne olivat luonnon pyhiä metsiä, lehtoja, jonne vainajat haudattiin. Lisäksi tiedetään kalmosaarten perinne. Niitä on kutsuttu kalma-, kalmo-, hauta-, hauto-, ruumis-, raato-, kalmisto-, kuolo-, kuolio- ja manalaissaariksi (Kesäläinen ja Kejonen 2017, 277). Kalmosaaria oli järvisessä Suomessa, erityisesti Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa. Hautasaaret olivat myös tietäjien paikkoja (Kesäläinen ja Kejonen 2017, 277). Kalmosaarissa vainajat saivat temmeltää kaikessa rauhassa, sillä uskottiin, ettei vainaja voisi ylittää vesialuetta. Kesäläinen ja Kejonen kirjoittavat, että ”kun tietäjä kuoli, hänen kalmonsa ja henkensä hautasaaressa lisäsi saaren maagista voimaa.” Yksi tällainen saari on Pieni-Vihtarin Kalmosaari, Heinävedellä. Kyseiseen saareen liittyy legenda, että siellä vieläkin nähdään valoja, mutta jos sinne mennään, ei sieltä löydy ketään.

Shamaani ja tietäjä olivat vanhan kansan ammattikuntia, jotka olivat eräänlainen ”vanhan metsäuskon papistoa” (Kesäläinen ja Kejonen 2017, 15). Heillä oli tiedossaan oikeat sanat, rituaalit ja yhteys tuonpuoleiseen, että sopiva muistojuhla saatiin toimitettua. Täten näkisin, että shamaani- ja tietäjätradition eheytyessä, sillä tulee olemaan positiivista merkitystä myös vanhojen perinteiden eheytymiseen ja muistamiseen. (Keskustellaan sanojen shamaani ja tietäjä eroista ja yhtäläisyyksistä myöhemmin.)

Kristinuskon saapuessa muokkaamaan kansanuskoista maailmankuvaa, kirkko pyrki pyyhkimään pois kaikki vainajienpalvontaan liittyvät merkit ja muodostamaan hautauksesta uuden uskon mukaisen (Pulkkinen 2014, 199). Tällöin pois käytännöstä jäivät antimet eli uhrilahjat hautapaikoille ja antimet kuolleen mukaan haudattavaksi. Hautaamisia ei myöskään suoritettu enää etelä-pohjois-suuntaisesti, vaan kirkossa suosittiin itä-länsi-suuntaisuutta. Kristinuskon vaikutuksesta hiidet otettiin kirkkojen haltuun ja paikat manattiin pahoiksi, helvetin paikoiksi (ks. aiempi blogi-tekstini). Kirkko kielsi muistamisen kalmistoissa ja kuppikivillä (ja ilmeisesti äänellä itkemisenkin rituaalisesti?). Shamaanin tai tietäjän viran otti papisto. Lailla kiellettiin tietäjän toimi. Pyhät lehdot kaadettiin.

Tilaa luonnonhenkisille, shamanistisille tai kansanuskoisille hautapaikoille nyky-Suomessa?

Tällä hetkellä Suomessa on valtava epäkohta, että luonnonhenkisille ja kansanuskoisille toimijoille ei ole omia perinteisiä karsikkometsiä hautapaikoiksi. Tein vuonna 2021 kuntalaisaloitteen, jossa ehdotin omalle kotikunnalleni luonnonhenkisten kuntalaisten mahdollisuutta omaan luonnonhenkiseen karsikkometsäänsä. Joensuussa on jopa Karsikko-niminen asuinalue, ja liekö se aikoinaan merkinnyt paikallista kansanuskoisen karsikko-metsän aluetta?

Sain 25.4.2022 kunnan hyvinvointi- ja osallisuuspäälliköltä tällaisen vastauksen. Vastauksesta saa käsityksen siitä lainsäädännöstä ja ohjeistuksista, millä hautausmaita koordinoidaan.:

” Aloitteen mukaan luonnonhenkisille toimijoille tarvitaan myös oma karsikkometsä kaupungin alueelle, jonne luonnonhenkiset vainajat voidaan traditionaalisin menetelmin haudata.

Hautausmaan ylläpitämistä säätelee hautaustoimilaki. Sen mukaan evankelis-luterilaisten seurakuntien tulee ylläpitää hautausmaita. Sen lisäksi ortodoksisen kirkkokunnan seurakunta, valtio, kunta tai kuntayhtymä voi ylläpitää hautausmaata. Aluehallintovirasto voi myös myöntää rekisteröidylle uskonnolliselle yhdyskunnalle tai sen rekisteröidylle paikallisyhteisölle taikka muulle rekisteröidylle yhteisölle tai säätiölle luvan perustaa hautausmaa. Luvan myöntämisen edellytyksenä on, että hakijalla on edellytykset ylläpitää hautausmaata asianmukaisesti ja, että muut hautausmaan perustamiselle säädetyt edellytykset täyttyvät. Hautausmaata ei saa ylläpitää taloudellisen voiton tavoittelemiseksi.

Evankelis-luterilaisilla seurakunnilla on myös oltava tunnustuksettomille tarkoitettu hauta-alue, joka on erillinen alue tai muusta hautausmaasta selvästi erotetulla tavalla rajattu alue. Hautausmaan ylläpitäminen ei ole kuntien lakisääteinen tehtävä eikä Joensuun kaupunki aio ryhtyä ylläpitämään hautausmaata. Tunnustuksettomille vainajille on Joensuussa olemassa hauta-alue evankelis-luterilaisen seurakunnan toimesta.”

Vastaus avaa sekä mahdollisuuksia, että ymmärtää nykytilannetta. Onko nykyään kyseessä vanhanaikainen uskonnollis-kolonialistinen asetelma, että luonnonhenkisten hautaaminen voi tapahtua ainoastaan evankelis-luterilaisen seurakunnan toimesta ja ainoastaan johonkin hautausmaan syrjäisimpään kolkkaan?

Miten toimimme tästä eteenpäin? Kuinka mahdollistamme vanhat perinteet nykypäivänä?

Sydämessäni on kysymys:

Missä ovat sukuni kuppikivet?

Missä on perheeni pitämyspuu?

Olen ihastuksella seurannut joensuulaisen Ikilehdon toiminnan alkua ja kehitystä. Ikilehdon ideana on perustaa luonnollinen hautausmaa, minne kaikenlaiset eri henkisten ja uskonnollisten tai ateistien hautaaminen on tervetullutta. Lisätietoa tästä: https://www.ikilehto.fi/

Lisäksi kunnan vastauksesta opimme, että myös rekisteröityneillä yhteisöillä voi olla oma voittoatavoittelematon hautausmaa. Joten olisiko se yksi tulevaisuuden visio Pielisen Tietäjäkeskukselle, että meillä olisi jonain päivänä oma tontti, oma metsä, oma pihapiiri, jonne voisimme muodostaa luonnonhenkisen, kansanuskoisen kalmiston? Kuppikivineen ja karsikkopuineen? Kuinka voisimme yhdessä mahdollistaa sellaisen?

Helena Karhu, Joensuussa 28.-29.5.2023

Lähteet:

Kesäläinen, Tuomo ja Aimo Kejonen (2017): Suomen luonnon pyhät paikat. Salakirjat.

Mönkkönen, Mauri (2012): Karhujen ja kalmosaarten mailta. Saloseudun vanhimmat tarinat, niiden todellisuus ja maailmankuva. Omakustanne.

Pulkkinen, Risto (2014): Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Gaudeamus.

Uutisointia aiheesta: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000009566540.html?fbclid=IwAR1yIMS0QSoNYsFwbrKkkVkU7-7pgOoQxAM4l6cM0gaQhBKmyMnkUTNwYKg