Pielisen runoillat vapauttavat / Timo Hilden

Nuorena minulla oli kääntötakki.
Se oli toiselta puolelta punainen
ja toiselta sininen. Onko värillä vain yksi merkitys?
Rakastan takinkääntäjiä, toisin tulkitsijoita,
mutta myös parsijoita, paikkaajia.
Onko sinusta vaikeaa vaihtaa mielipidettä?
Jos olet omaksunut jonkun aatteen,
niin etkö luovu siitä koskaan?
Rakastatko aatteitasi, ajatuksia, asenteitasi?
Pystytkö luopumaan, päästätkö irti?
Onko se minkä olet joskus valinnut
ainoa vaihtoehto?
Pystytkö tekemään uuden valinnan?
Minkälaista on sitten kun kaikki on
muuttunut? Kysyn itseltäni.

Pielisen tietäjäyhdistys ja sen runoillat ovat olleet minulle hieno löytö. Ne ovat vapauttaneet runouttani entisestään ja ovat tulleet juuri oikeaan aikaan. Vastaanotto runoilloissa on ollut positiivista, innostunutta ja kannustavaa. Varsinaiset runopiirit eivät aina ota esiintyjää hyväksyvään syleilyyn niin kuin Pielisen runoillassa on tapahtunut. Olen pitkään jo harrastanut esiintymistä Tapiolan lausujissa ja Open mic -tilaisuuksissa. On tuntunut siltä, että perinteinen esiintymiskoulutus tavallaan rajoittaa, vaikka onkin hyödyllistä. Kiinnitetään liikaa huomiota muotoseikkoihin ja taiteen kaikkien sääntöjen noudattamiseen eikä heittäydytä tarpeeksi. Itse lähdin ilmaisutaidonkursseille juuri siitä syystä, että uskaltaisin heittäytyä ilman estoja. Olen nyt ollut mukana kolme ensimmäistä kertaa Pielisen tietäjäkeskuksen runoilloissa ja olen pitänyt kovasti kaikista kuulemistani runoista ja esiintymisistä. Omissa esityksissäni olen tuntenut itseni rennommaksi ja vapautuneemmaksi kuin yleensä missään muualla. Minulla on tulossa uudenlaisia ja toivottavasti vapautuneempia esityksiä Glimsin talomuseossa parin kitaristin kanssa 15.8.21. Glims sijaitsee Espoossa Jorvin sairaalan vieressä ja Keran kollektiivin Konttori-stagella 10.9.21, Sompasaari yhtyeen kanssa. Keran hallit sijaitsevat myös Espoossa rantaradan varrella.

Mieleni tekee kertoa, miten tähän on oikein tultu: Ehkä olin noin 14 - vuotias, kun ajattelin että minusta voisi tulla kirjailija. Kirjoitin sinikantisiin vihkoihin yhtä ja toista. Piilottelin kirjoituksiani enkä kertonut niistä kenellekään. Näin meni varmaan kymmenen vuotta. Ehkä kirjoittamiseni olisi ollut runsaampaa jo aikaisemmin, jos olisin ujoudestani huolimatta mennyt muiden kirjoittajien pariin, kuten haaveilin. Kun en uskaltanut mennä ihmisten joukkoon, niin kävin viimein kirjekursseja: noin kaksikymmentäviisivuotiaana Luovan kirjoittamisen kurssin ja Rajajoogan kurssin muun muassa.

Sitten kirjoitin pieniä satuja, jotka eräs kustantaja otti vastaan. Niistä piti tehdä lasten kuvakirjoja, mutta juuri ennen kuin kirjat olisi Julkaistu, kustantaja perui koko jutun taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Yritin jatkaa kirjoittamista. Kirjoitin joitakin runoja, mutta yleensä olin jumissa. Hävitin runot, koska en ollut niihin lainkaan tyytyväinen. Harrastin juopottelua ja sotkin elämäni. Olin työtön ja itseasiassa myös asunnoton, nukuin äitini keittiön lattialla. Onneksi löysin viimein vierelleni naisen, jonka kanssa elin yli kaksikymmentä vuotta.

Kirjoitin pitkiä päiväkirjoja, ajattelin sen olevan terapiakirjoittamista, mutta ei sekään onnistunut, ei pöytälaatikkoon kirjoittaminen ollut mitenkään vapauttavaa. Minä olin salarunoilija. Välillä rohkaistuin ja kävin jossain vaiheessa Nuoren voiman liiton seminaarissa. Siellä muun muassa nuori Arto Melleri antoi palautetta runoistani. En oikein osannut ottaa sitä vastaan, koska itsetuntoni oli heikko ja uskoin vahvasti, että runoni eivät kuitenkaan ole mistään kotoisin ja jos niistä jostain hyvää sanotaan, niin se on teeskentelyä.

Runoilu jäi pitkäksi aikaa, joskus välillä kokeilin. Vasta kun lopetin ryyppäämisen, kirjoittaminen alkoi onnistua paremmin. Eihän se ollut tietenkään dokaaminen, joka esti runoilemisen. Siihen oli muita syitä, vähäisin ei suinkaan ollut paljastumisen pelko. Ajattelin että jos minä kirjoitan avoimesti, kaikki saavat tietää miten kelvoton ja älyttömän kauhea olen. Tällaista pohdiskelin tilanteessa, jossa olin raittiina, silti aika hukassa. Onneksi pelastajia ilmaantui. Löysin hyviä opettajia, joista yksi oli tämä meidän Eero Peltosemme. Eeron kurssilla kirjoitin yhden runon, joka oli oikeastaan uuden nousun alku. Tämä siis tapahtui yli 25 vuotta sitten. Vakavampi runojen kirjoittaminen alkoi ja menin Kotkaan viikon kirjoittajakurssille ja Espoon työväenopiston lyriikkapiiriin. Sen jälkeen olen kirjoittanut yhdeksän runokokoelmaa ja yhden romaanin.

En enää kutsu kirjoittamistani terapiakirjoittamiseksi, vaikka se tavallaan on myös sitä. Eero sanoi kerran, että ihmisen lahjakkuus ei kuulu vain hänelle itselleen, vaan se kuuluu kaikille. Terapiakirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista ja minähän pyrin kirjoittamaan koko maailmalle. Kirjoittamisessa ei ole mitään mieltä, ellei sillä ole kohdetta; ellei kirjoita yleisölle ja näytä kirjoituksia heille. Tästä syystä on ollut pakko julkaista ja myöskin osallistua erilaisille kirjoittajakursseille, seminaareihin sekä runopiireihin. Niistä saatu palaute ei oikeastaan ole pääasia, vaan että saa sanottavansa sanottua jollekin porukalle. Ei tietenkään ole täysin merkityksetöntä minkälaista se porukka on. Jos on mukana kirjallisuuden opiskelijoiden tai runouden asiantuntijoiden korkeatasoisessa porukassa, niin palaute on usein, kuten sanottu, aika raakaa ja tunteetonta.

En voi elää mitään muuta kuin sitä

joka on minussa kiinni koko ajan.

Se avautuu joka hetki.

Eräänä päivänä ei ole jäljellä enää muuta

kuin menneisyys, jalanjäljet, enemmän tai

vähemmän pysyvät

- kuin veden ääni tai valo, painovoima-aallot

jotka väreilevät halki avaruuden,

kunnes tip, tip, tip...

Eikä kenelläkään ole enempää

kuin toisella. Tietoisuuteen tulee

yhteinen tulevaisuus.

Runoudessa on kaksi asiaa: tekninen korkeatasoisuus ja varsinainen asiasisältö ja fiilis että runoilija haluaa kertoa kokemuksensa ja miten kokemukset ovat vaikuttaneet häneen. Nämä kokemukset saattavat olla traagisia ja rankkoja. Runoilijan tarkoitus ei ole järkyttää lukijaa tai kuulijaa. Tarkoitus on paremminkin kertomalla kokemuksistaan vapauttaa omaa sieluaan ja antaa kuulijalle mahdollisuus samaistua ja lisätä kaikkien uskoa siihen, että vaikeistakin asioista voi selviytyä ja monet hyvät asiat tässä lyhyessä elämässä ovat täysin mahdollisia. Kysymys on aika paljon vain rohkeudesta, siksi kannattaa hakeutua rohkaiseviin ja myötäelämiseen orientoituneihin ryhmiin, koska yksin eteneminen henkisellä polulla on paljon vaikeampaa.

Jotkut runoistani ovat viime aikoina syntyneet huomattavan vaivattomasti, kuin puoliautomaattisesti tai kanavoiden. Tämä on pistänyt välillä ihmettelemään, että mihin minua viedään ja miksi. No, en vaivaa liikaa päätäni enkä pane vastaan. Vielä on aikaa kirjoittaakin maailmaa paremmaksi.

Timo Hilden

Mitä olen tehnyt tänään

Nähnyt unia, herännyt aikaisin, käynyt vessassa,
keittänyt kahvia, syönyt voileipää, ottanut lääkkeitä,
unohtanut pestä hampaat, lukenut Hesarin,
roikkunut netissä, etsinyt aarretta,
vienyt roskat, käynyt kaupassa,
nukkunut päiväunia, syönyt,
tiskannut viikon astiat,
pessyt pyykkiä...

harjoitellut runonlausuntaa,

tuntenut itsesääliä,
toivonut, toivonut, toivonut,
rukoillut Jumalaa, jumalauta,

mennyt kauppakeskukseen,
esiintynyt lavalla,
mennyt kotiin,

katsonut televisiosta väkivaltaelokuvaa
ja arvaa mitä, tutkinut itseä, syönyt iltapalaa,
kirjoittanut jotakin, nähnyt oravan,
jättänyt vastaamatta puhelimeen,
aikonut soittaa takaisin, arvellut että huomenna,
suunnitellut että tekee kuvan huomenna,
että menee parturiin huomenna,
kysynyt itseltään että onko masentunut,
kussut, pessyt hampaat,
suorittanut rentoutusharjoituksen,
meditoinut, mennyt nukkumaan...

Tajusin äkkiä että oma
ääneni olikin toisen ääni
ja omatuntoni toisen tunto
ja isä ja äiti minulle huusi
ja sitten naapurin kova kundi
ja tyttöjen katseet minua liikutti
ja omaa kuvaa en hyväksynyt
vaikka taskussa oli kampa ja peili
ja hiukset sai kasvaa kunnes olin jöröjukka
ja takkini oli siisti ja se pestiin
kun en kääntääkään viitsinyt
ja luulin että omaa tietä
mutta aina toisten tielle käännyin
ja seurasin väärää johtajaa
ja luulin että muita viisaampi
ja vahvempi mutta enhän pärjännyt
lieneekö nytkään löytynyt
oma ääni -tunto ja -takki

ää ää ääninen tiellä kohti itää

kun ei täältä löydy mitään
mutta niinhän sitä sanotaan
että asiakas löytyy kun ruoka on valmista
Päivänvalo paistaa uudesta lampusta
keskellä kaamosta enkä minä masennu
en sillä kestän kuin karanteenin
ja kuplassa on helppo elää.

*

Niin paljon täällä tarvitaan me toinen toisia
ja elämä ilman muita on ihan roisia.

Sä käyt vain kaupassa ja ostat mitä sattuu
Yskit omaan kainaloon tai johonkin hiton hattuun.

Ei varmaan ole vanhentunut nötköt-pakkaus.
Oi mihin kadonnut on lähirakkaus.

Sinä menit sinne korpeen, jossa kenttä petti,
sähköttömään mökkiin, jossa ei toimi internetti.

En tiedä mihin minä meen,
Kun katson vaikeaan hetkeen,

kun katson uhkaavaan tulevaisuuteen.
Vieläkö kuljen sun kanssas maailmaan uuteen?

Runot ja kuva: Timo Hilden